Miksi vatvominen ei helpota tunnereaktioita

Kuvitellaanpa hetki, että huomaat kumppanisi hymyilevän jollekulle toiselle vähän liian syvään, katsovan tätä vähän liian pitkään. Mitä mielessäsi liikkuu?

Jos olo on yhtään epävarma, ajatukset saattaisivat liikuskella esimerkiksi tällaisia latuja:

Mitä nyt, onko hän ihastunut? Enkö minä riitäkään? Tuo toinen on kauniimpi/laihempi/fiksumpi/lihaksikkaampi, enhän minä ole mitään. Mitä minä nyt teen? Ei kai niillä ole suhde? Onko minulta jäänyt jotain huomaamatta? Miten ne kehtaavat! Tietävätkö kaikki muutkin? Huomasivatko tuon? Kaikki pitävät minua pilkkanaan. Ihan niin kuin silloin yläasteella, kun……

Ja niin edelleen. Nämä ajatukset tietysti jatkuvat loppupäivän ja yön ja sitäkin pidempään paisuen yhä suuremmiksi ja aiheuttaen yhä pahempaa ahdistusta.

Vatvominen on huono strategia

Tilanteet ja ajatukset vaihtuvat, mutta tällainen vatvominen lienee kaikille tuttua. Tunnereaktio iskee, ja mieli alkaa välittömästi punoa valtavaa vyyhtiä sen ympärille. Mielen reaktio on sinänsä aivan validi – se yrittää ratkaista ongelmaa, ja sitähän mieli tekeekin parhaiten. Kyseessä on kuitenkin tilanteeseen sopimaton strategia.

Kun hölmöläiset rakensivat talon ja totesivat sen liian pimeäksi, he rupesivat kantamaan valoa säkeillä sisään. Yrittivät ratkaista ongelmaa keinolla, josta ei ollut niin minkäänlaista apua.

Tunnepitoinen vatvominen on suunnilleen yhtä hyödyllistä kuin valon kuljettaminen säkissä. Hirveästi tapahtuu, mutta mitään ei saada aikaan. Paitsi luultavasti entistä pahempaa oloa.

Itse asiassa vatvominen yleensä vie yhä syvemmälle negatiiviseen kierteeseen, kun yritämme kuroa ajattelemalla umpeen todellisuuden ja odotusten välistä kuilua. Vatvomalla ylläpidämme negatiivista mielentilaa, joka ei välttämättä hetken kuluttua enää edes liity alkuperäiseen tunteeseen. Vai onko se mitä sinulle tapahtui yläasteella todella relevanttia vielä tänään, tässä tilanteessa?

Tunteita ei voi ratkaista ajattelemalla. Tarvitaan toisenlaisia strategioita.

Askeleet tunteiden kohtaamiseen

Ensimmäinen askel on pysähtyminen tunteen äärelle. Oman reaktion huomaaminen, muutaman hengityksen ajaksi pysähtyminen. Tunteen tunnistaminen ja nimeäminen. Ahaa, minussa nousi mustasukkaisuus.

Jos jo ensimmäinen askel tuntuu vaikealta, ei se mitään. Vatvominen on opittu reaktio, jonka pysäyttäminen ei suinkaan ole helppoa. Sitä voi kuitenkin harjoitella – elämä kyllä tarjoaa mahdollisuuksia siihen.

Toinen askel on olla läsnä tunteen kanssa.

Mikään tunne ei ole niin suuri, että se ei mahtuisi meihin. Se vain tuntuu siltä. Varsinainen peikko onkin usein pelko siitä, että tunne on niin valtavan ylitsevuotavan murskaava että siitä ei selviä.

Kyllä sinä selviät.

Hengitä ja anna tilaa. Katso mitä tapahtuu.

Kun lakkaat säntäilemästä säkin kanssa ja sahaat tuvan seinään ikkunan päästääksesi valon sisään – mitä se paljastaa?

Musiikkiterapeutti Anni Laine auttaa stressaantuneita, ahdistuneita sekä masentuneita, jotka kaipaavat kevyempää oloa ja lisää itseluottamusta. Tunnistatko itsesi?