Usein kuljettu matka näyttäytyy selvästi vasta kun sitä kääntyy katsomaan olan yli. Oma matkani yllättää edelleen, kun pysähdyn miettimään miten päädyinkään tähän. Vielä muutamia vuosia sitten etsin suuntaa, seuraten kateellisena niitä, jotka tiesivät mitä elämältään haluavat ja jotka osasivat kuunnella itseään ja intuitiotaan.
Minulta puuttui uskallusta luottaa ja kuunnella omaa ääntäni.
Sitten aloin luottaa ja kuunnella, ensin hetkittäin ja pikkuhiljaa varmemmin ja selvemmin. Löysin polkuja, jotka tuntuivat oikeilta – reittejä, joita halusin seurata.
Välillä meditoidessani ääni vie minut mukanaan. Tämän blogitekstin inspiroi rumpumeditaatio, joka herätti minussa alkukantaisen laulun – sellaisen, jonka aiempi minäni olisi tukahduttanut alkuunsa. Pysähdyin tunnustelemaan ajatusta: En olekaan enää sellainen, jonka olin pitkään mieltänyt minuksi. Sellainen, joka vältti kaikkea sellaista ilmaisua, joka voisi paljastaa jotakin aitoa. Sellainen, joka sivuutti tunteet logiikalla jo ennen kuin ne ehtivät tietoisuuteen eikä tunnistanut intuitiota vaikka se olisi tuijottanut suoraan silmiin.
Sisällä olen luonnonlapsi, joka lentää tuulen mukana villisti huutaen.
Se luonnonlapsi pelkää välillä edelleen olla näkyvillä, mutta yhä useammin koen oloni eheäksi ja vapaaksi, pääasiassa musiikin ja äänen ansiosta. On huikeaa huomata kuinka uskallus heittäytyä musiikin ja äänen matkaan heijastuu joka elämänalueelle viisautena tunnistaa mitä tarvitsen ja haluan, ja voimana seurata sitä.
Annathan sinäkin äänesi kuulua? Olet ainutlaatuinen, ja maailma olisi vähäisempi ilman sinua.
